— "Kun vaan se ottaa ja syö minusta… Kun vaan se kohoaa minun valta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni…"
Ja jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat hänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille, missä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa… uinahtaa sen rinnoille… suuren sopusoinnun värikeinuihin… ainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi… raueta säveliin… riutua onneen…
Teos vuoti kehältä helminauhoina… värinä… lauluna… sointuna. Jumala puhdistui… pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat istuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan… virran värivyö valui säveleenä… kukkavene solui sen veden mukana jumaluuden kiirastulia kohti… Linnut virittivät heleimmät laulunsa, kukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi… Ne ylistävät jumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta ihmishenki… Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi… puro helmeilee sille… valo väreilee… lämpö hehkuu… Kaikki iloitsee, on onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin, jumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä ihmishenki… Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin maan ihminen vuodentulosta… Se on jo niin tietoinen jumaluudesta.
Vesikukkavene soluu edelleen… Ihmismuotoiset linnut seuraavat uiden venettä… Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen pyrkivälle ihmishengelle… Veden liljat nyökkäävät sille… vesikellot soittavat teriöillänsä… rantakukat helottavat… puut hohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin… Vene saapuu aavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu… Vesi välkkyy siellä punapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus, joka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden himmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina, alaspäin huippenevina hohdepaljouksina… Veden punapalo läpäjää, ilman hopeahele häikäisee… Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä ja pyrkii siihen.
Teos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen elämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden tietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä.
Punapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet, jumala-ihminen jokaisessa istumassa… Kultalumpeet läikkyvät veneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin laulaa maassa lintu… Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu. Niissäkin kehittyy jumaluus.
Kaikki läikkyy, kaikki välkkyy… Punakirkkaiden vuorien rinteillä ja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset ihmisjumalat… Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi, kuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden verhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi, avaten armaimmat kätkönsä… Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka on etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla kukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen jumaluutta…
Punavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä… Kymmenet auringot jakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne kantaa ihmisjumaluuden silmä… Armaimmat soitot soivat, kauneimmat laulut karkeloivat soiton sävelten seassa… Kukat laulavat lintuina, linnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat jumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä.
Teos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja unia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa:
— "Ne ovat todellisia…"