Hyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet.
Koko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta.
Kevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan kuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet laulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen surisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen sydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki ennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa, pisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä taivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se olisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua.
Harhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa pilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa loppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili inhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana.
Hänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä eristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset. Lauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat, joissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa.
Ja entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen uniensa maailmat ovat todellisia. Hän uskoi saaneensa jumalallisen lahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet, ja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli siinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi, sitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja kohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä unista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut unissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan ihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien huiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen tulipunaisina… Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä… Ne pyrkivät uhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo… Niiden liekeissä kuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä mielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa…
Ja vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot… Niissä kiertelevät virrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret… Puut hohtavat kukissa, mikä minkin värisenä… Lähteen veden lorina on laulua, kosken kuohu soittoa… Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen koskien soittoon ja lähteiden lauluun… ja lempeä tuuli hyräilee niiden mukana… Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli rauhaan… Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi… Kaikki helmeilee iki-onnea…
Ja siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala… tuskatonna… synnitönnä… puhtaana paheesta… naiset sinipiikoina… miehet metsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen kukkalehdellä… He pukivat itsensä kukan väreillä… ilman väriautereella… valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla… Ne soutivat vesillä vesikukan teriöissä… lauloivat lähteen säestyksellä, tai tuulen ja lintujen keralla… He sointuvat kukkien väreihin… virtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin… Ei pieninkään väre häiritse jumaluuden rauhaa… ei soraääni sen sopusointua… ei huokaus ihmisonnea… Kyynel on tuntematon, suru vento vieras…
Niillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta.
Ja esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa.
Ihmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus:
— "Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan…"
Kynä pysähtyi Harhaman kädessä… Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli Iiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen lopettaa: