— "Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä… Sieltä kohoaa minun valtikkani", — ylpeili Perkele palvelijoillensa, lopettaen:
— "Harhama on ensimäinen, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota
Jehovan… Minun valtakuntani lähestyy…"
Kymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi Vesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla holveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä:
"Kiroukseksi sä käännät Jehovalle itsellensä kaikki hänen vehkehensä, taivaan vallan nurin väännät. Sinä voimallasi vaan voitat, kestät ainiaan. Kaikkeus on sulla ansa, paula, jost' ei pääse vihollises kaula. Siihen taivaan valta raukeaa, kun sun kirkkautesi aukeaa."
Veneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian loistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä.
Mustia kukkia ja ukkos-ilmoja.
Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa, kuin tulitutkain…
Pohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se puristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui purkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää, hiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa.
Elämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta tyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna.
Oli ahjokuuma kevätpäivä…