"Kaikkeus meitä varten raataa.
Kaikki meitä palvelee.
Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa.
Kaikki meidän ääntä tottelee.
Hairahtaa ei mikään tieltään saata,
eikä mikään raatamasta laata,
kunnes tehtävänsä tehnyt on.
Voimamme on aina verraton."
Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi korottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat Harhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa kiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten ja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla runoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin runoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut, sävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut.
Vene soluu niihin tuliin… häviää kuin laulu soiton sekaan… ääni kaikunsa suuteloihin… Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä maansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien vanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen… Paha palaa pois… kuona häviää… helmi jää… Se kirkastuu… se puhdistuu tulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa…
Tulet palavat entistä kirkkaampina… Ihmisten paheet palavat niissä poroksi… Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä… Esempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä, suuren jumaluuden kirkkaana osana…
Silloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään jumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen… sen helmeksi… ja iloksi… onneksi ja lopulliseksi voitoksi… Ja esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle… Semmoisena sijoittaa hän sen siihen… Ihmiset ihailevat sitä ijankaikkisuuden loppuun… Ne alkavat jo riisua yltänsä olemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita… Ne alkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet omalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä jumaluudellansa… Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea omasta povestansa… Niin voittaa jumaluus… Esempio-ihminen on vienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä, herättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan jumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä…
Pilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena, painostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili jumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu yhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen vaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä… — Korpelan Timot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan kivimaalla, tai Hallasuon takalikolla…
Vuosituhannet kuluvat… Jumaluus kehittää hyvettänsä maailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää tietoisuuttansa hyveen rinnalla… Se kehittää samalla syntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman rikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään paheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa ne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne…
Teos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä, olemuksensa korkeinta avua… Halla- ja Nälkäsoista nousevat hallat… Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale ahjon tulta… Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon… Siksi puhdistuu jumaluus kuonasta… Se puhdistuu nautinnoista, turhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta… Siinä herää sääli toista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä kokenut… Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet…
Ja maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden myllyn helyissä… sormuksissa… nenä- ja korvarenkaissa, kellä mitkin korut kädessä… He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa kynien… kuvettansa hoidellen… miehet niitä mairitellen, ken milläkin pyrstösulilla… He elävät jo eläimen rajalla, palvellen ainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko… He ovat jumaluuden syntymäkuonaa…
Kehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja esempio-ihmisessä… Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja ilkamoivat huviksensa: