Hän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä rouva Esempion näköiseltä.
Ja taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti ilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin, himmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi pikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi taivaan rantapimeyteen.
Uudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä, pelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa sortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki alkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden laella, punertavina… hirvittävinä palloina… uhkasivat joka hetki syöstä alas, tai törmätä yhteen… hävittää kaiken ja peittää kaiken maailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua välttämään.
— "Nyt… Nyt… Nyt ne iskevät viimeinkin!" — tuskaili hän. Pöly alkoi jo levitä. "Kas kun ei kuulunut romahdus", — järkeili Harhama. Korvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä. Pöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän haamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli ilkeästi…
— "Joko nyt on kaikki mennyttä?" — supisi Harhama likomärkänä. Sitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi. Auringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä juhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat kieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja sinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen elämänsä. Jälelle jäi ainoastaan haiseva musta kukka.
Tunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos puolisokeana, puolitajuttomana. "Ehkä siellä selkenee", — pilkahti hänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se tuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan valomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa.
— "Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis", — muisti
Harhama.
Ja silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki hävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä raskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja ajatteli: "Eiköhän se putoa… solahda pään yli tielle."
Iltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa. Kaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat punaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat uusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään ilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi hän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin valopilkku, kuin pieni pelastus…
— "Enhän minä itse ole tähän syyllinen", — lohdutteli hän itseänsä.