— "Hyi!" — puistahti hän.
Mutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois. Pöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan teostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan sortumaisillansa raunioiksi.
— "Nyt… nyt… nyt… nyt se sortuu, sortuu kaikki", — värisi hänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti joka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan.
Koko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen päivänpyörä pimeyteen.
Ja taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi tarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli niitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja etsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai oikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi jokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä kuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat menivät tukkoon. Tylsänä mietti hän:
— "Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan… Ehkä kuulin minä väärin…
Ja varmasti kuulinkin."
Ja voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion omiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa.
— "Ne varmasti valehtelivat", — ilostui hän jo.
Mutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan sopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat. Hän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa.
Ja silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen pölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa kikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen ja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta aistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän haju…