— "Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti on tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna ruokahaluakaan… vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti syömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin… Vesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei pala mene kurkusta alas… Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa niin ryökäleen hyvin torttuja… Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei ole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa… Koettelehan taas niskasta selkää, miten on märkä… Työnnä syvemmälle kätesi… Älä nyt liika syvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!… Hyh, hyh, hyh, hyh! Raskasta on ihmis-elämä, raskasta. Ihmis-elämä on yhtä ainoaa päivänpaistetta… aivan oikea tulitutkain, joka paistaa ihmisen makkaraksi ja pistää joka puolelta… Talvella vielä eläisi, jos ei kylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo… Mutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta. Sinun elämäsi on toista… Nuori eukko on… semmoinen sievä lepero… hymyilee niin veikeästi… ja entäs minkälaisia lettuja paistaa… Ei ole lapsia parkumassa… Talo tuottaa yhdeksän tuhatta vuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?…"
— "Vai ei minulla ole vastusta!" — tenäsi Halla topakkana. "Kunhan itselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa elämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat… ei saa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät sen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi… Kas taas häijyä!" — lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan kärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: "Ennen kärsisin lapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon itikka-pahuksen inisemistä."
— "Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin", — myönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi:
— "No, terve nyt sitten… Turkanen, miten hyvälle haisevat letut kyökistä!… Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja… Etkös sinäkin Halla jo lähde?"
— "Ka, joutaapa tästä", — vastasi Halla, nousten.
— "No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja runoja… Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja puoluehan siitä vaan kasvaa… Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan… Terve nyt!… Milloin sinä tulet meillä päin käymään?" — jatkoi vielä Sala Harhamalle.
— "Ehkäpä piankin", — murahti puhuteltu.
Miehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen rouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä mustemmaksi.
* * * * *
Ukkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat vesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla. Mutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi romahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen pölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat humisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei mitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle loukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus. Aistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä, ja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä aistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana, saastaisena… semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa tunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti monia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden myllyssä… Sen… ja sen… ja senkin…