Ja silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja anteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle kirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen lehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo voiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt huokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän syntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli kyynelillänsä kastellut.
— "Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!… Se ei tunne nousemisen suuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta", — puheli Harhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä.
Uudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja aloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen tuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen. Ja kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle tulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan kellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet hymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa, tai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta.
— "Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!" — ilostui hän edelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä.
Ja ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa, pöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva Esempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta…
Sairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva
Esempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman:
— "Kaikki sovitettu."
Ja kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että hänelläkin oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä ainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen inhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen kalliiksi kiveksi ja nautti siitä…
Hän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut ijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan ilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva Esempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi, siksi, joka Jeesuksen tavoin "antaa esikuvan" muille.
— "Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen… Oikeastaan olisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi", — riemuitsi hän työnsä lomassa.