On puolipäivä.
Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta otettu…
Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa. Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:
— "Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii mielitekojansa.