Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen soinnun sekaan.
Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa. Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.
Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ. Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä, jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan, päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä. Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula…
Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin eteen…
Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: "Nyt on Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto. Nyt on lemmen antopäivä." Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tu-ii-ii!" — säesti paimen huilullansa.
Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan, kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille… riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet… raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas, kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon…
Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle…
Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa, väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta, eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.