Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea…
* * * * *
Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä, vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu kotilieden puhtautta…
Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin puhtauden esikuvana…
Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman aikansa tuloa…
* * * * *
Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean liinanpalan.
Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta…
— "Tir-lir-tvii-ir!" — viserteli kivitasku varvulla, varpu heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan. Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa täynnä… metsä vihantaa… nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi käynyttä ihoa… Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta… Oksa heilahti, lintu laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun, Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:
"Tuuti, tuuti! Tuuti, aa!
Tuuti pientä lasta!
Eipä kalma häntä
saa viedä maailmasta.
Tuuti, tuu, itkusuu!