Tuuti, tuuti, tuuti, aa!
Tuuti pikkuruista.
Viihdy! Et sä aina saa
äidin rintaa muistaa!
Tuuti, aa! Tuuti, aa,
Harhamalan Ritvaa!"
Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama puristi rouva Esempion kättä ja lausui:
— "Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni työllä. Sinä olet tehnyt osasi… enemmänkin. Nyt on minun vuoroni…"
— "Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!… Minä maksan sen uskollisuudellani", — keskeytti rouva Esempio.
Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:
— "Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?"
Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli, pikku Armiiran perinnön tähden… Pihlajankukka kaunisti mustaa tukkaa… Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan rannan onnenkukalle… Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut, ja koko elämäänsä… Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä, kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan takaisin tukkaansa ja lausui:
— "Tänään on kuin elämän aatto-ilta…"
Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika on ovella…
Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa kiharoita… näkee sen tulevaisuuden kirkkaana… iloitsee sen onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä…