Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova kultaa… Hän näki jo kultapurojen juoksevan… hohtavan… välkkyvän… kimaltelevan… Yöt hän jo näki unia seppeleestä… valkeista linnuista… maineesta… kullasta… hän tunsi vihansa saavan lauhduketta… rouva Esempio oli häntä jumaloiva… Korpela ylistävä… Suomi ihaileva… maailma ihmettelevä… Hänestäkin tuntui, että oli elämän aatto-ilta…

Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen latvasta taas onnea… Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina… Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni…

Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi. Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.

* * * * *

Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili mielentyyni… Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista… Katolla liehui ylpeä lippu… Perunamaat olivat valkeat kukista… Yöt olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.

Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen langat… Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa… kasteli sen onnenkukkia… huolehti pirtin puhtaudesta… mielen rauhasta… kylvyistä… havuista ja puhtaista vaatteista…

Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti, kodin tulet aina edessä… sen rauha leposatamana… sen maine johtovalona… sen onni työhön käskijänä… Ritva otsalta rypyn silittäjänä…

Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle… Elämän pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi… Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.

Halla nousee ja panee viljan… Mutta ei pane halla Nälkäsuon karpalo-ulappaa… ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä sen onnenkuusessa… Kotiliesi on aina puhdas… Yksilöllinen siveellisyys on viety voittoon… herjaajat saatettu häpeään… Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu… Vaimo on ollut siinä tehtävässä apuna… Se on ollut enemmänkin: Vaimo on antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen… rohkaissut siihen… tukenut sitä voittoon viedessä… ollut itse esikuvana ja teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena… Ja hän laulaa vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville… Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna… Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa kotilieden vierelle…

Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen… Elämä muuttuu joulujuhlaksi… Kotona palavat ikuiset joulukynttilät… Niiden valossa sujuu työ, kuin kangas… Lapsi lepertelee laattialla… kasvaa… varttuu… siunaa isäänsä… suutelee äitiänsä… Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä… Jo saapuvat syyshallat… Maailmalla on kylmää… sadetta… tuulta, mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla soivat iloiset elämänkulkuset…