Päivät poistuvat unina… Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä… seudun kukkana… kaikkien kadehtimana… Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi… mäet marjoista punaisiksi… päivät kauneiksi uniksi… Hän itse tekee yhä työtä monen edestä… Työ sujuu, teos valmistuu… Sen lehdet muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta Harhamalan talosta…
Jo on kuulu Harhamala… Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen työstä ja kodin kukasta, tyttärestä… Valkeat linnut ovat palanneet kunnian- ja onnenseppeleet nokassa… Ilma on niistä valkeana… Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä… Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua taloa.
Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta… sen päivä painaikse jo levolle lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä Tuonen mustalle virralle… Siellä odottaa valkea vene, seppele mastonpäässä… Vene lähtee rannasta… Vaimo siunaa lähtevää elämänsä matkatoveria… Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta… Aika soluu, suoltuen valkeina rihmoina… Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä… Yhdessä laskevat he veneessä Tuonen mustaa virtaa… Virta synkkenee, yö pimenee… Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa, joka on valkeana onnenkukista… lemmenkukista… uskollisuuden kukista… Riuttalan Helgan hääkukista… Sinne laskevat he veneensä ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa… Jo on vene perillä. Hän katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan Helgan kotirantaansa…
Mutta siihen eivät he pysähdy… He laskevat veneensä maineen ja kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille… He laskevat veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa laskea…
Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen… Niin ovat he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä… Niin on voitettu kaikenhäviö…
Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle… Sen onnenkuusi on täynnä seppeleitä… Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen lehtien linnuista…
Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös tarttua kynään… Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?… Ei hän enää kysynyt: "Isäkö vai äiti?…" Hän ei enää kysynyt mitään… Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: "Synnyttääkö, vai eikö?…" Kaikki himot käskivät häntä… Kaikki unelmat vetivät häntä… Öiset unet houkuttelivat häntä… Kulta huikaisi silmiä… Ylistyslaulut huumasivat korvia… Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin ihanimmat hameenhelmat… Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin ihanin omena… Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä…
Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre… Se roiskahti, kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.
Hän tarttui kynään ja alkoi…
Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti epäilyn pauloista… Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat: