— "Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa…"
Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.
* * * * *
Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla, jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin. Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla…
Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina, jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina, kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta. Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua… Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa…
Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä… Suuret kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.
Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina… Ne kuvailivat jumaluuden yötä… Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä… Se emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu… Jääkylmä sumu seisoi liikkumattomana… Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman synkkä kita… Äänettömyys rutisti… Elottomuus puristi, kuin ikipakkasen jääkoura… Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon pimeä hirmukylmyys… Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen elottomuus… äärimäinen olemattomuus… aineettomuus… tyhjyys… hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.
Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana, kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä… Itse kehitti se itseänsä… Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden…
Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden… Se kehittyi: olemattomasta syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.
Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat. Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi… Se lepäsi sumuna mittaamattomat ijankaikkisuudet… Sen hirmukylmä syntymä-emätin, äärettömyys, oli kuoleman-pimeä… Se oli kamalan-mykkä… Se oli äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön… Se oli ikivuorta värähtämättömämpi ja elottomampi…