Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori… Ei ollut vielä aikaa, koska ei ollut ajan mittaajaa liikuntoa. Jumaluuden emätin oli vielä ajaton, kuin ikivuori…
* * * * *
Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika… Eloton aine värähti… Sumu liikahti… Synkkä pimeys vavahti… äänettömyys huoahti… Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö…
Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin… Jumaluus kehkeytyy… Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen elontoimintaan… Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä ja sen kehittyvästä voimasta… Se ravitsee kannettavaansa, kuin äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen antamasta ravinnosta ja voimasta… Jumaluus, ollen ainoa oleva, luo itse itsensä.
Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää… Jäiset sumut kierivät… Mutta ei ole vielä ääntä… Kaikki on äänetöntä kuin ikivuori… Kaikki on tajutonta… Mutta jo alkaa ääni kehittyä äänettömyydestä… Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen kehkeyttämänä… Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä, oleva olemattomasta… Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä… Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja… Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä… Se valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa… Se pingottuu… kiihtyy… yltyy… halkeaa viimein kivusta… pakahtuu tuskasta ja puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi… Jumaluus on kehkeytynyt äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.
Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä… Jäinen hirmukylmyys on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu puhkeamaan vastakohdaksensa… Jumaluuden emätin on kehkeytynyt kylmänpakahtumaksi… Se on jo tuskaansa haleta…
Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys: Jumaluus puhkaisee itsensä… Ikikylmyydestä kehkeytyy se ikikuumuudeksi… Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa tulikuumuudeksi…
Lämpö on syntynyt kylmyydestä… Jumaluus alkaa kehittää itseänsä kuumuuden pakahtumaksi…
Avaruus on tulena… äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä… Jumaluuden kohtu, maailmoiden emätin, rannaton avaruus: Jumaluus itse kiemurtelee synnytyskivuissa… Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua… Sen tuskat pursuavat maailmantulena… Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman itsensä ympäri… omassa itsessänsä… oman itsensä pitelemänä, puristamana, polttamana.
Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy kohdussansa, äärettömässä ikitulessa… Se luo itse itseänsä emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut… Syntymäkivut yltyvät… Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan kierintäänsä… Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä… Se hehkuu hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa… Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu jo omaan itseensä… Kivut yhä kiihtyvät… Jumaluuden elonmerkit tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken tuloa… Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa… avaruuden hirmuhuuto omaan pauhuunsa… maailmantuli omaan kuumuuteensa… Jumaluuden kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi… Kaikki kiihtyy… Kaikki yltyy… Kaikki raivostuu… Kaikki riehuu ja vääntelee suurissa syntymäkivuissa… Jo joutuu uusi suuri hetki… Jumaluuden kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta… Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi… Kaikki pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun… Kaikki kutistuu omaan itseensä… äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa… avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan…