Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut… Tuliavaruus repeää… Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä emättimestä, kuin hirmun tulipesästä… Eri ainesarjat sinkoavat kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta ja itse kehkeytyä sen kehityksestä… Tulipaljouksina alkavat ne kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa… Avaruus vapisee… Se pakahtuu valoon… loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä… Pimeys on hävinnyt… Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta…
Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta… Maailmoiden jäähtyessä eroaa valo pimeydestä… lämpö kylmästä… Jumaluus kehittäytyy korkeammaksi…
Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä jumaluutena itsenänsä… Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua, kylmyyden ja kuumuuden ottelua… häviön kautta elämään kulkemista… Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen kirkkaina tulitähtinä… Kaikki löytää oman ratansa… Ei mikään eksy omaltansa… Kaikki kiertää toistansa… kaikki antaa toisillensa tietä… kaikki murskaa toistansa.
Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä…
Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu kiinteäksi… Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat häviävät myöhempiin… Kaikki häviää omaan itseensä… kaikki syntyy oman itsensä häviöstä… Kaikki kiertää itseänsä… kaikki kiertää toistansa… Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea… Siksi ei mikään hajoa… ei mikään häviä… ei eksy.
Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa: emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita…
* * * * *
Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita, kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet… Sen runojaloissa ei näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä…
Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä [Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat ominaisuudet: hyve… itsensä uhraaminen… vähään tyytyminen… "ei omaansa etsiminen", ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen työllä elää… Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.
Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita, kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: "Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa…" Kunnian ja maineen liput liehuivat… kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana auringonpyöränä.