"Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset sinä erehtyneet luoksesi… Sillä kokoat sinä kaikki paenneet takaisin syliisi…
"Siksi et sinä koskaan häviä… et koskaan heikkene… et koskaan muutu… et vähene… Sinä olet aina ijankaikkinen."
Tähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät jumaluudessa.
Esempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän tuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa hän anteeksi antaa… Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi osaa hän rohkaista langenneita… Hän tuntee anteeksiantamisen suloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä, kehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä… Hän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä hänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen jumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia tehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja antamaan syntejä anteeksi…
Kesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle, käen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat laulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja helisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö vedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta nouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta väräjäville hartioille…
Mutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas maailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä… Hän antoi kärsimyksien kirkastaa ihmistä jumaluudeksi… Hän antoi hyveen kukan puheta jokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä jumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä, helmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin runovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen käteen, osotti sitä ja sanoi:
— "Ainoastaan sen mitä sille teette, teette Jumalalle, koska muuta Jumalaa ei ole…"
Ja maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä, puettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun maailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat maailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua etikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja virkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa…
Teoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä. Aurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti eilispäiväisen työnsä.
* * * * *