* * * * *
Pari viikkoa oli vierähtänyt.
Harhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi onnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen perhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla kehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja keltakukat ikävöivät.
Vaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman päivän kuluttua tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha kaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: "Terve tuloa!"
Terve tuloa! Terve tuloa! — kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja kuokittu kivikko.
Ja sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat muistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas niin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun se seisoo sairaan sängynpäässä.
Paljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli ollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli levitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa, maailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä hänelle osotettu ja sanottu: "Tämän saat, jos…"
Kirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan kupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät päivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat sen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin. Ajan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. "Mutta sukkula on minun kädessäni", — ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva Esempiolle hän lausui:
— "Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä.
Kiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!"
— "Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas minä olen sinulle", — vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa: