— "Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä palkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit."
— "Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen", — vastasi
Harhama.
Se oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana mietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja unohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä lujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen siveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät elämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa.
Oli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen: "Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi, pysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan se avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan myös koko ihmis-elämä ja maailma." Sisimmässänsä hän tunsi siitä sanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan.
* * * * *
Salama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi taivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden hurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty avaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat.
— "Herran voimat ovat liikkeellä", — lausui eräs korpelainen.
— "Minkä Herran? — ajatteli Harhama sitä kuullessansa. — Luonnon voima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva… Se on ihmisessä olevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden kehittymistilassa oleva sikiö…"
Musta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade alkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina. Välistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas Harhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä, kuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan jumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin kiehtovia rajoja…
Ja ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa, jyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui rankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi rohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa.