— "Kylläpä on ankara Jumalan ilma!" — kuuli hän taas jonkun lausuvan.
— "Jumalan!… Minkä Jumalan?… Ihminen on Jumala", — ivaili
Harhama itseksensä.
Salamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto tuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa. Harhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima lisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta sen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se paransi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä tuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti siten itseänsä, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin äidinkivut…
— "Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja uhrautuvaisuus", — iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa uutta aatehelmeä.
— "Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa oman itsensä… Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme… Äskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me itse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme itsemme… Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä", — iloitsi hän edelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta puhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas.
— "Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla… itsetietoisena jumaluutena" — riemastui hän edelleen.
Salamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten, kuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi, rohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä:
— "Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin. Se on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei kirveettä kaadu."
Salama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten hiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan…
Oli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen ajan… ehkä kaksi… Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät, rakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen.