Viimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet:
Harhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui rauskana maassa… Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana ja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon katon kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä suikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja tunnin kuluttua oli koko talo porona.
Herran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon raunioista suitsusi kitkerä savu.
Harhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli tapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen muistuivat pohjalaisnoidan sanat: "Pakene häntä, ennen kun kuusi kirveettä kaatuu!" Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen. Se kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa, pimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat käärmeiden päät.
— "Mitä pirua tämä on?" — tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas näytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat karkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan poveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: "Jos ne nyt tietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut soisivat yli Korpelan".
Niin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja taika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden pauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä oli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut. Noidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän kietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas käsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä irti väkivallalla: "Hullutuksia!… loruja!… Akkojen ennustuksia!" — huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen väriloisteisilla runovaipoilla.
Seuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon risti. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon oli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen rinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä oli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet kynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan lauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi. Kerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva Esempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen teostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut: "Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano". — "Sepä ihmeellistä!" — oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten ennustukset olivat toteutuneet.
Nyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä taas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se jättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja hävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa levottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio iltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut närkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille mielin ja lausui loukkautuneena:
— "En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan."
— "Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä", — muisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän.