Ja seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti.
— "Onko se sitä äskeistä?" — kysyi hän itkun seasta, kun Harhama kuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä.
— "Ei, ei… Ei se sitä ole, eikä mitään… Väsymystä vaan… ja mitä lienee", — rauhotteli Harhama.
Mutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon sotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne hautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen, pienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla Perkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa kaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi.
Silloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen herkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun, loihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi, kirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja kuiskasi herkullisella tuoksullansa:
— "Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman lopun… Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa… Älä usko sitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!…"
Harhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut Perkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva Esempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan sinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni tulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin sadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta katsellessaan:
— "Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei seiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin."
Timon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo itse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui työmaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama "Herran voima", joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä aikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä, kumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut, toisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut nähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla peruskivellä.
Taas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä. Rouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle asemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti. Linnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden toimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä ja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa ja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena haukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta kuusikkoon…