— "Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?" — puheli rouva Esempio.
— "Tietysti totta!" — myönteli Harhama.
* * * * *
Aika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät askareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas yöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset ja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden arvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja ihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas kääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän ilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä joukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti niitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen viiden ruplan seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman pakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti sen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän seuraavan kiitoskirjeen:
'Rakas!
Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää, sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan häpeän.
Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas, onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu. Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon kirjoittanut…
Elän täällä kuin roomalainen patricienne, kylven ja kävelen. Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan.
Suutelen Sinua.
Helga.