P. S. On niin kovin ikävä Sinua.'
* * * * *
Syksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut laulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn tulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn kävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja syyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla rannoilla.
Harhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen rihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui silmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina pakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa seuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen kuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta, valo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus on siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi… Vuoret välkkyvät hopeaisina… vesi on sakeaa sumua… Sen väri välkkyy, kuin auringon kirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa… Ylhäällä avautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla autuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat… Semmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa kehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat…
Hän kulkee niillä mailla… Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen sulautumaisillansa… Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka yhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella liepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu pimeydestä, pyrkien valoa kohti…
Hän alkaa lappoa runorihmoja sieltä… Aistillisuus on siellä ihmisistä karisemaisillansa… Nainen on siitä vapaa, kuten sen kerran kuvasi pajassa Kaatja, Nikolain morsian… Mies on siitä puhdas. He näkevät etäisiä maailmoita… Heidän katseensa kantomatka on pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus… Heidän korvansa kuulee kauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus… He kuulevat kukan kasvamisen… He näkevät sen värien synnyntätoimen… He ymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset…
Ne maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita… Ne ovat sen jumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve…
Ihmiset asuvat siellä vesissä… mailla… ilmassa ja kaikkialla… Ne elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa… Ne elävät alastomina… kainous hipiän kauniina kukkana… puhtaus sen värinä… viattomuus sen rusona… Ihon ruusuväri sulautuu punervaan ilman valoon… Se yhtyy veden väriin… Siksi näyttävät he hengiltä… kauniilta varjoilta… armailta mielikuvilta… unelmilta… satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat onnenkuplat… ilmestyvät… häviävät ja taas ilmestyvät… häilähtävät suudelmina… kukan värinä… kainoutena… puhtautena…
Ja jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa… Se herää kivessä… havahtuu kasveissa… valvoo eläimissä… Se on kivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä… Kivet kaipaavat jumaluutta… kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon värisinä… vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä enemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen… Kaikki haluaa siihen… kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu… Eläimet palvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin, sen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa…
Ne ovat ihmis-onnen maita… Koko muu luonto palvelee häntä, kuin ihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden kirkkaimman osan… sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän… sen aina kirkastuvan korkeimman valon… Kukka kasvaa sille asunnoksi… Se laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi terälehdillänsä… Se tuoksuu hänelle iloksi… uhrisavuksi… pyhäksi tuoksuksi… se kaunistautuu sen suloksi… uhraa sille parastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi… Tuuli ajaa hänen venettänsä minne tietää sen mielen tekevän… Aalto nousee, avaa sylinsä… ottaa hänet pesuihinsa… Valo käärii hänet liinoihinsa… kuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut… Puu valmistaa hänelle hedelmän… Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin tyttö sylinsä pojalle… Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut eläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan ihmiset Jumalaa…