Ja kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen… Hän ei tunne himoa… ei haluja… Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa… Hän äitiytyy suudelmista… nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen suudelmalle… jumaluuden äänelle… sen luonnonlain käskylle… Hän rakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana…
Siellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat ilmiöt… Mies on siellä jalo… Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä tytärtä… Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai isän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena miehelään lähtevälle tyttärellensä… Hän on jo niin lähellä jumaluutta… Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä, jolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa…
Päivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla… Ihmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä sisarmaailmoissa… surevat, että siellä ollaan vielä jälellä heistä… Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa onnen jaolle… He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi… jumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi… sen kirkkaudeksi… Uhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla… Ylistyslaulut soivat ja rukoukset nousevat…
Ilta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa… Kukka valmistaa vuoteen… Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu syli… Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen neidon ensi syleilyihin… Uhritulet sammuvat… Linnut vaikenevat… Mutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä…
Näissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa, jota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen kauniina kukkana: esikuvana… Ilma on puhdistava siellä ihmishengen… Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen makuun… Jumaluus loistaa kalliina kivenä… Se säteilee hohtavana helmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena… pysyvänä… oikeana… Esempio-ihminen ihastuu… Hän on valmis antamaan kaikki sen lunnaiksi… Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa… ihmisyyden orjankahleet: vietit… Hän karistaa niiksi lunnaiksi ruumiinsa salaiset halut ja himot… Se kaikki on niistä liika vähän… Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat… uhraa valkeat unelmalintunsa… ensi lempensä… kyyneleensä… Riuttalan rantakukan ja kaihonsa…
Vielä ei riitä… Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän luopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta…
Päivä valkenee jo ihmemailla… Maasta tullut ihmishenki seisoo sen valossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana… viattomana… synnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt on hän puhdas… Nyt on hän vapaa… Nyt on hän jalo… Nyt on hän oikea rakkaus… Nyt ei hän kule viettikahleissa… Nyt on hän ihminen: jumaluuden kukka.
Ja kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden valon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen… Se nousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin aamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan syvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden puhtaat, korkeat hyveet… Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin aukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan tulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu ijankaikkisesta ijankaikkiseen… Ja semmoisena kuin ihmiset siellä ovat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena palaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna, ihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä… Hän levittäytyy Harhaman hänessä on neroa… Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille, sen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi… Siten jouduttaa hän jumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa niitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että ihminen on jumala. Siten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon. Hän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja vääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on tarukäärme ruoskana kädessä…
Ja maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama kuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo epätoivoiseksi valitukseksi: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi minun ylen annoit!" Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi…
Uusi päivä valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun. Siinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen rinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni kuiskasi: