— "Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi mielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo sadepäivä… Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin vihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla… Ole rohkea!… Älä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!… Ole rohkea!… Voitto on sinun… Älä epäile, sillä sinussa on neroa…"
Ja kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin uskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa kaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli ilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän on ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa ja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu nostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle.
Ritvan laulu.
Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä…
Kuoleman koirat haukkuivat… Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat…
Kätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa. Kalpea oli se kukka… Sen katse oli kärsivä… Se oli miettivä… se oli kaipaava… Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas… Kätkyt heilahteli hiljaa… Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo… Se hoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo…
Jo herahti kyynel Ritva-rukan silmään… Pieni suu meni itkuun… Tuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan, kauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti kalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua… Hän lauloi Ritvan elämänvirttä:
"Tuuli purtta tuudittelee.
Vieras vaimo liekuttelee
turvatonta… Tuuti, tuu!…
Kuule, kirkonkello soipi!
Kirkas kuu jo hopeoipi
Kalman maita… Tuuti, tuu!"
Kätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi hienoon hymyyn… Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi… lymyytyen jonnekin suupieleen… Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua:
— "Kenen lienee tyttö… Kuka lienee isä… Äiti toi tänne ja pyysi hoitamaan… Sairaana jätti poloisen…"