Kätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen… kuunteli… oli ymmärtävinänsä… hymyili armaasti… Elämänhiiri vilkehti taas pienellä poskella… Ilo muuttui mielipahaksi… Itkuun meni kaunis suu… silmät kyyneleihin… Mieli apeana kallisti hän päänsä vieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä viihdytellen:
— "Hys… hys… hys… aa!… Aa… tuuti-hys-hys!"
Kuoleman sukat kuivuivat yhä orrella… Sen koirat haukkuivat ulkona, ilmottaen suuren vieraan tuloa… Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa, jatkaen sen elämänlaulua:
"Kalma katsoo Tuonelasta vaimon langenneen on lasta. Sikskö itket?… Tuuti, tuu! Viihdy!… Ellös itke, kukka, vaikka heitti äitirukka!… Kaskun kerron sulle… Tuu!…
Melki-Zedek kiusaa lastaan: pienen luo hän pensahastaan madon mustan kerran toi… Toi, ja jätti armahansa yksin mustan madon kanssa… Vaaran sille viereen loi…"
Ritva katseli kummissansa oudon naisen silmiin… Kyynelissä kimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä… Rauhallisena kuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä… Miettivänä kuunteli hän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa… Vaimo lauloi edelleen:
"Mato musta sulle ilkkuu…
Ah, sen musta silmä vilkkuu.
Suotta, raukka, rauhaa hait.
Pitkät ovat itkun juuret:
Tuskat, epäilykset suuret
taaton suonista jo sait…"
Ritvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn… pieni elämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle… Kätkyen kukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin päivänpaiste… Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel… Rauhan liina heilahteli akkunassa… Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen lähtijän jalkoihin… Alkoivat jo matkavalmistukset.
— "Hys… hys… hys! Aa!" — viihdytteli vieras vaimo…
Matkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle:
— "Synnistä puhennut kukkanen… Voi sentään sitä ihmis-elämää!…
Ja niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli."