— "En ole, vaikka kuullut olen paljon", — vastasi puhuteltu.
— "Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan kykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on huonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa sillä itsensä ja muut vielä mukanansa", — jatkoi Leinola.
Koivula huokasi ja lisäsi:
— "No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään."
— "Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään", — myönsi
Leinola.
Molemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi on elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän uhmaavana. Leinola jatkoi:
— "Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo koko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa… Ja ansaitsikin maalinsa. Roisto!… Elää semmoista sikamaista elämää vihkimättömien naisten kanssa… ja muutakin on!"
Eevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä
Eeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten:
— "Niin, niin… Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on oikeat opetusvälineet… Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin se panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät…"
Sitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa tarkottaen: