Hän huokasi ja vaipui kokoon…
Kauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä. Kaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja kaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti jalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut lopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden kannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän häntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi:
— "Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki häpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa minut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?…"
Hän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä. Äkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma tuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä punersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän muka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla luulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen:
— "Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen saasta on imenyt!…"
Sitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä…
* * * * *
Kun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan ruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat kysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan saada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi myrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta janoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti hän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda.
Tapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin.
Eräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman
tuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut
Harhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta.
— "Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?"