Hän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään. Hänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että hän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden siihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain pakenevaa kiini…
Kun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana teoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma tuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain avaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken ja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla silmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa kohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi ylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan pimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden mustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan…
Itsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt'ei välinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä: kaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on kaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva Esempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä hänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi katkerana:
— "Miksi hän minulle tämän teki?… Miksi hän häpäisi minun elämäni ja petti minut?…"
Sitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi, alkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui sängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa päätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas hän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten sammua tuikahtaisi…
Ja taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki teoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä, raaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa hukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan.
Viimein valtasi hänet raivo.
— "Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?… Miksi tämän olet tehnyt sinä?" — raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät kokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu repiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion vaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia nenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi.
Mutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä hillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä pani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja synkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan pimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja kysyi, tuskan-ilme kasvoilla:
— "Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt ja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?…"