Yhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen:
— "Ai, jai!… Nyt sammuu jo viimeinenkin… Pää on aivan kylmä…
Kas niin!… Kas niin!… Nyt sammui…"
Ja sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa leijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti johonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja hävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä.
Hartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei käsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi kokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja rinta kohoili tasaisesta huounnasta…
Niin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen kulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen päähänsä iski, oli kysymys: "Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri Velikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?"
Ja taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat leijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen äskeisen kysymyksen ja supisi katkerana:
— "En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut."
Hän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle sanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä suomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin hän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli hänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin alhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän tiesi olevan hänen kotinsa.
Ja yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi:
— "Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut, tai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän kotinani!…"