— "Narvassa puuhailee, Narvassa… No! Vie nyt terveisiä Narvaan!" — lopetti Raivio jäähyväistellen.
Harhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan.
Ja koko matkan, koko yön laski hän ja mietti mitä varten rouva Esempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on kysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita oli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita vuorokausia kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi vaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas epäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä, laiskottelevalta…
Vihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen vallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota.
— "Hän lähti juuri ulos miehinensä", — vastasi huvilan piharenki merkitsevästi.
— "Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut", — huudahti
Harhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen.
Hän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden huoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri huonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva Esempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä sekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään jotain "matkalukemista", ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva Esempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen muistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista. Pitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna vaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin, huone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei tajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden puuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli itseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen:
— "Nyt minä tulen hulluksi ihan… Nyt on järki tästä ohimolta jo sammunut… Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti… Otsa on jo kylmä… Nyt se menee päälakea kohti… Kas, kun se ei koske!… Vieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?… Nyt alkavat jo isot aivot sammua…"
Hän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut niin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan:
— "Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon… Ai, jai!… Nyt se sammuu kohta aivan kokonaan… Nyt tulee ihme… Nyt tulee ihme", — hätäili hän.