Olette koirana tunkeutunut häpäisemään minun kotiani ja likaamaan naisen, jonka tiesitte olevan vaimoni. Toivottavasti Teissä on edes sen verran kunnian tuntoa, että omalla kädellänne toimitatte itsenne pois ihmisten joukosta. Koirat ainoastaan odottavat vieraan kättä, mies tilittää alhaisuutensa itse.
Harhama.'
Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten tuskiensa ja ponnistustensa luomusta.
* * * * *
Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi, jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.
Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari Anna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu, jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna Pawlowna puhui heikolla äänellä:
— "Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta… Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun… Mitä se mahtaa tietää?…"
Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän:
— "Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta, mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta…"
Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä.
Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.