Kaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme, kiehkuraksi käännettynä… Hän on petoksen henki, aviomiehen ja -vaimon petturuuden äiti…
Hänen vierellänsä on siro pylväs… Sen ympäri on kiedottu musta eele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä päästä…
Uulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on hänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla… Hän tyydyttää aviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria: toisen naiseutta toisen parin miehuudella… miehuutta naiseudella… Siitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki… petturuus… aviorikoksen himo… Se henki on eele-käärmeen ravintoa… Se imee sen itseensä ruokana… ottaa lemmen-antimena… Siitä hengestä sikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen hirre-käärme… Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta suusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen… Hirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä… mataen näkymättöminä… kieppuen huomaamattomina… etsien aviovaimon ja aviomiehen kantapäätä… Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua tunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän… sen uskottomuuden… sen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden poikaan… Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset… petokset… uskottomuudet… Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa Herve-enkeli hoteisiinsa… Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren rannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä… ja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis lehti…
Niin syntyvät aviorikokset… uskottomuudet… haureus ja petturuus… Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle muuta apua, kuin aistipunakukan lehden… ei mene muun lääkärin luo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla soudattaen…
Viima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti majesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille heitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella alustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi kääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se lepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden vertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu.
Perkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen enkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana puhui Perkele:
— "Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin… Mutta Harhamaan
Hän ei ole leppyisästi katsonut…"
Ja Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän:
— "Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet etsivät aina oikean kantapään…"
— "Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa vihollisesi Jehovan kantapään", — lisäsi Paholainen… Perkele leimusi ilosta ja jatkoi: