— "Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta rakkaudesta?… Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!… Voi mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!…"
Hän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin hänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän uudelleen:
— "Minä tahdon vihata äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta siitä, että muka rakastan sen tyttöä."
Hän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki kohtaloansa… Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi.
* * * * *
Pauhu kulki äärettömyyden pimeydessä.
Pimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä holveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on kivikovaksi jähmettynyt… Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei hievahda… Lattia on kuukirkasta kiveä… seinät valkeana valona hehkuvaa hopeaa…
Hohde häikäisee… Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina… majesteetillisina… Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja riveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi… Ne ylpeilevät alastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa hopeahohteisista seinistä…
Ja ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät tulikäärmeet… sulavina… notkeina… kauneina… Ne kiertelivät luontevasti toistensa ohi… kiemurtelivat hitaasti… muodostelivat kauneita kuvioita… hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi… tekivät kiehtovia liikkeitä… pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä ja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia renkaita.
Orvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo Perkeleen kaunis Uulemo-enkeli… Hänen silmistänsä hehkuu petos ja himo… Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä… kieli on käärmeen kieli… vartalo on madon sulavuutta… sen notkeutta… viekkautta… Hipiä on käärmeen kavaluutta…