Perkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis käärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki Perkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja veisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen:
"Kuin kukkanen sinusta puhkeaa uus' armonnuppu aina. Et ehdy sä, ei armosi lakastu milloinkaan. Kaikkeus sun kiitostas ijäti veisatkoon!"
Laulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi kaikkeuteen.
* * * * *
Harhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja mustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin ajatuksiensa verkkoihin.
Hän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja taas raivostui ja kyseli:
— "Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?"
Sitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli ryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti, kuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka hänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä rouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön… Hän värisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei voinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän silloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki samaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän sotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon vaahdon keskellä kahlaten:
— "Onko minun tekoni oikea?"
Hän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen, mitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää häntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu. Hän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa lapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä puhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys: