Enkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja Harhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat vihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen akkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta.
Ja sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut ojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut katsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi:
— "Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa varten."
Musta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui, otti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja lähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: — "Kosto ja viha!… Mikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla! Eläimellisyyttä… aistillisuutta… Yöelämän lokaa se on ja velttoutta… Oh! Minä tahdon vihata… Minä tahdon olla alhainen, enkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä… Elukka elukkaa vastaan ja ihminen ihmistä…"
Mutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän sanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat nostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta… Silloin pursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka oli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen olemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen:
— "Tämä ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti, kuin kodin häpäisijää… Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri Velikodushofia vastaan."
Pakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui sen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi kymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina palavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden keskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui:
— "Herramme Perkeleen viha odottaa meitä… Uusi työni ei vielä onnistunut… Harhama peräytyi Kainin iskusta… Hän on veltto… nahjus… Jehovan raihnaama sielu… Jehovan hengen myrkyttämä ja turmelema…"
Enkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena, valosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko enkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa Perkeleeltä armoa, veisaten:
"Vaihda vielä armoon viha! Ällös, suuri, suutu! Onhan heikko ihmisliha, silt' ei muuta puutu, kuin vaan vihollises juoni, niin jo raukka lankeaa ansaan tämä. Siks' ei saa koskaan kuivaa armonsuoni, joka olemuksestasi valaa meihin armoasi."