— "Sinulle on tehty vääryyttä… Sinua on häväisty…"
Harhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen Uuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää sen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui Harhaman sieramiin ja loihti hereille kostonhimon. Hän juopui sen himon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa.
Ja silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet. Hän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai pari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan savua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja tarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta ja juopui.
Hän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on hänen oma osuutensa onnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän itse ehkä ollut tulta varomattomasti pidellyt, eikö juuri hän ollut kaiken syy.
Hän ei kysynyt mitään.
Kun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja muuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan alta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä. Hänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia kohtaan. Hän tahtoi kostaa… kostaa… kostaa ja kostaa… Musta kukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä.
Oitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja kehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva Esempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt paljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien kiihottamat.
Ja vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle:
'Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran olkanauhoiksi.
Harhama.'