Synkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle ja hän huokasi:
— "Tähänkö minä olenkin joutunut?…"
* * * * *
Sitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän salaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan koetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut. Itsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana.
Hän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa tuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan ja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne olivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli silloin:
— "Mitä varten minä olen rakentanut?… Tuhkaa ja poroa vartenko?… Vai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa savua?…"
Mutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi silloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä savuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen edessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä…
Ja silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset arpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa onnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre kävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi hänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa ja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä sormillansa, ilkeä hymy huulilla…
* * * * *
Silloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva viha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se ampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti Harhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit häilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat äänet: