Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme, ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:

— "Luostariin!… Sinä viaton nunna!… Sinä veit munkin mukanasi luostariin… Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään…"

Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:

'Rakas hra Harhama!

Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne. Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni. Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!

Anna Vronskaja.'

Kaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä surullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän ilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin omituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä mätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa lukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta ja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli rauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava kuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa ikuinen vertauskuva.

Siinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä elämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen huomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa, jonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä nyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä salannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä matoja.

— "Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä… ja sitä… ja sitä", — tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä vilahdellessa.

Hän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen elämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen eteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen tulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä toukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta, inhottava käärme…