Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.
* * * * *
Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat.
Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.
Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja. Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää nälkää, ei janoa, ei väsymystä.
Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä, mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat "Arvolan kirjat", "Golubofin kirjat", "Esempion kirjat", "Harhaman kirjat" ja jokin Velikodushofin "kirja" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna Pawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.
Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana, mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:
'Rakas!
Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet, ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi, mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan valehdella.
Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö…
Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että itselläni ei mitään ole…'