Munkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet siunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus tuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin hätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen nostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui:
— "Kiitos ystävyydestänne, isä!… En olisi kelvollinen…"
Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta tuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari vilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi hän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui vieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen oli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin, mutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän tarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: "antaa mennä!"
Munkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on vetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen Harhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla äänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista liikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa mietteissänsä:
— "Niissäkin on niin paljon epäselvää… On niin paljon puolueita ja liikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on oikea ja mikä väärä".
Munkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella:
— "Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja puolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin aallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa ihmiskuntaa…"
— "Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?" — kysyi
Harhama miettivänä.
— "On", — vastasi munkki Pietari jyrkästi. "Väärätkin liikkeet ja puolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen puhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä puoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut vapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään vapaasta tahdosta, vaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa meitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan meidän omaan käteemme."
Harhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä tihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään. Oitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla sitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen: