Taas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki
Pietari kysyi edelleen:
— "Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet sen vääryyden?"
— "Ovat", — vastasi Harhama kuivasti, päättävästi.
— "Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos he ovat vääryyden tehneet, niin et sinä siitä voikaan kärsiä ja vastata. Mutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole itsessäsi vikaa?" — lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta jyrkällä äänellä.
Harhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän lausui katkerana:
— "Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan tuntea hedelmien maun…"
— "Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta, josta ei olisi pitänyt syödä… Sillä miten sinä muuten niiden maun tuntisit?" — keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä äänellä.
Harhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä.
Munkki Pietari jatkoi.
— "Vai tahtoisitko panna muut oman elämäsi seurauksista vastaamaan? Luuletko, että kukaan voi vastata toisen puolesta? Tahdotko etsiä pelastusta sanoista: 'Vaimo petti minut ja minä söin'?"
Kammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän hengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana: