— "Ei, ei… Ei millään muotoa!" — keskeytti Kaatja. — "Minä olen huomenna puutteessa… kortteeri on maksettava, mutta… (kyynel vierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa… Veljet alkavat jo ansaita… Silloin tulee alennuksesta loppu. Teiltä minä en ota. Yksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan armo ei lopu vielä tähän päivään…"
— "Hah… hah… haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan", — keskeytti Kaatja. — "Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava lapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin heidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun lihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!" — huusi hän nyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä:
— "Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset tarvitsevat. Vie rahat heille… Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa. Vie! Ne ovat heidän rahojansa. Loolja ei saa ottaa niitä."
Se oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli ne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. — "Kirous seuraa minua", — jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli sen ja lausui:
— "Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua, sanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon vallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian olla oikean, oli hän ajatellut."
Harhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän lähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen olemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas!
Se oli huuto, jota hän ei voinut paeta.
Kun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan nälkäinen rottalauma, joka vikisi:
— "Judas… Judas… Judas!"
Kun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen hartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen kasvoillensa: