— "En kyllikseni", — vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta sydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä:
— "Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että saisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan."
Ja tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän:
— "Sinä onneton et ole saanut vielä koetella nälkää etkä ruoskaa… Minä olen saanut niitä maistaa… Ah, kun minä nautin silloin… Ah, kun minä nautin silloin, kun ne piiskasivat minua… Minä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille… ne piiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi."
Hän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi:
"Hussan!… Tuuti vihanlasta!
Tuuti kostonkukkaa!
Vihaa, kosta! Silloin vasta
et sä elä hukkaan.
Elämäss' on viha juuri
ainut puhdas, jalo, suuri.
Juovu siitä!… Tuuti! Haa!
Nuku siihen armas! Aa!"
Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen elämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä siihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä. Kaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui kirokatkerana, puoli-itseksensä:
— "Ah! Elämä on poroksi polttavaa vihaa…"
Harhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle, lausuen:
— "Loolja! Sinä olet puutteessa… Anna minun jättää nämä sinulle ja
Kaatjalle…"