Ja nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän:
— "Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli muista ruma. Hänen kasvonsa muistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta niissä kasvoissa kuvastui nero… Ah, miten minä rakastin hänen henkeänsä. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä ja kovuutta, kaunista ja rumaa… Hän osasi rakastaa ja kostaa… Muistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa? Ja muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin takananne, nähdäkseni… Ah!"
Hän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa sulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta. Kun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin pajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa ja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun rinnallani kaikkine henkisine aarteinensa… Ja miksi ei rouva Esempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin nimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä:
— Niin… Nikitin… Nikitin… Ja itseksensä hän ajatteli taas kauhistuen: "Nyt olen minä itse Nikitin… Oikea Nikitin…"
Kaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain yli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta:
— "Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille… Niiden raadot on mereen haudattava…"
Loolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas lapsellensa:
"Juo kuin verta maitoani!
Älä muista muita!
Ime vihaa, ainoani!
Kirousta huuda
yöt ja päivät jumalille,
pettureille, sortajille!
Kosta niille!… Tuuti aa!
Et vaan raukka olla saa!"
Rottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko elämän. Kaatja jatkoi hänelle:
— "Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat… hupsu… Osaatko sinä Harhama vihata?"