"Tuuti! Kun juot äidin rintaa, silloinkin jo muista, että imet veren hintaa! Sortajien luista laita kerta suuri viulu! Niiden hurmehella kiulu täytä joka päivä!… Tuu! Laita niille hirsipuu!"
Loolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa. Harhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken katkennutta puhettansa, lausuen:
— "Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan.
Mutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua."
Toveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan. Pääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta sen äskeisen puheen johdosta:
— "Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?…"
— "Katso!" — keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli. "Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo tapettu… Niin, hän oli tapettu… Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut nälkään, jos ei minulla olisi ollut sinun sormustasi… Minä panttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu, minä sekä lapsi, nälkäkuolemasta… Nyt minä elän ja voin imettää lastani vihalla… Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun rinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja ja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut Venäjän kansan sorretut… Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja olen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua… Nikolai sanoi, että meidän pitää se säilyttää sinulle… Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä, missä sinä olet…"
Hän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna
Pawlownaa tarkottaen:
— "Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia… Sortajia hän on… Vai eikö hän tiennyt missä sinä olet?… Oh! Hän pelkäsi, että me sekotamme hänet… Eikö niin, Harhama? Hah-hah!… Piruja", — lopetti hän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen nurkkaan.
Hänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta. Hengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka henkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua, tunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä, tukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän kätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua kolkolla äänellä:
— "Niin, hän on Nikolain kuva… Samat luiset kasvot ja korkea otsa, kuin isälläkin…"