Vihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä.
— "Voi Herra Jumala!" — huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja jatkoi:
— "Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski minun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä ylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan…"
Lapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen:
"Kuule kuinka kaunihisti kahleet sulle soivat! Katso, kuinka kirkonristi ilkkuu, ilkamoivat jumalat näin sua pilkkaa, Tarukäärmeen silmät vilkkaa sulle aina, muistuttain, että muistat kostaa vain…"
Lapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi hänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa:
— "Niin, viha on suuri ja puhdas tunne… Se on jaloin tunne… Ja tuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa… vihaa… vihaa… jaloa, tulista vihaa…"
Ja tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin villi peto, lisäsi hän:
— "Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, toveri
Harhama!"
Nälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja tarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli sanan "toveri". Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni, kuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä petturina, Judas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli niiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät vastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan, johon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut sille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa, pääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet uskollisuutta oman pääkallonsa kautta. Hän oli ollut ensimäistä petturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli häväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa. Hän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille: