— "Niin, Kaatja… Kosto on tuleva", — lausui hän. Loolja hätäytyi ja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen:
"Tuuti!… Nyt jo kostoon nosta kätösesi pieni! Sortajille kerta kosta! Ime niinkuin sieni vihaa äidin lauleloista! Hymyellessäsi loista vihankukkasena!… Aa! Tuuti koston kukkijaa!"
Harhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut jaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten Kaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa tyynnytellen:
— "Rakas Kaatja!…"
— "Älä puhu rakkaudesta!… Oh!… Älä puhu siitä!" — keskeytti
Kaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan:
— "Kosto tulee."
Ja lastansa osottaen lisäsi hän:
— "Katso tuota lasta! Siinä on kosto… Hänestä kasvaa kosto inhimillisille ja jumalallisille sortajille… Katso sitä lasta!"
Harhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka kuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla, kolkolla äänellä:
— "Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden kuukauden kuluttua Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki, herättääkseni hänessä vihan… Kuuletko, Harhama: minä tahdoin herättää hänessä vihan. Ja kun se heräsi, sanoin minä: 'Sinä, Nikolai, voit kuolla ja silloin ei jää kostajaa… Siksi täytyy sinun antaa minulle lapsi'…"